Ida Aalbergin elämäntarina on Suomen kulttuurihistorian tunnetuimpia tuhkimotarinoita. Ida Aalberg syntyi 4 päivänä joulukuuta 1857 Leppäkosken kartanon rengin, Antti Ahlbergin ja hänen vaimonsa Charlotta Lindroosin toiseksi vanhimpana lapsena. Ahlbergeille syntyi kaikkiaan seitsemän lasta, joista kaksi kuoli nuorena.

Antti Ahlberg oli 1850-luvun lopulla siirtynyt kartanon töistä rakentamaan Helsinki – Hämeenlinna rautatietä. Idan ollessa 5-vuotias, Ahlberg valittiin ratamestariksi ja perhe muutti radan varrella sijaitsevaan omaan mökkiin. Köyhän ratamestarin tyttärestä Ida Emilia Ahlbergistä tuli 1872 perustetun Suomalaisen teatterin rakastetuin ja tunnetuin näyttelijä.

Varhaisina lapsuusvuosinaan Ida oppi rakastamaan Janakkalan Leppäkosken kaunista luontoa, mahtavia metsiä, lehtoja, laajoja viljapeltoja ja kotimaiseman halki virtaavaa Puujokea. Syvä kiintymys ”synnyinseudun turpeeseen” säilyi hänessä koko hänen elämänsä ajan. Jo lapsena hän oppi myös arkitöitä äidin apuna ja häntä pidettiin esikuvallisen ahkerana ja tarmokkaana.

Antti ja Charlotta olivat vasta myöhään oppineet lukemaan ja kirjoittamaan ja pitivät tärkeänä, että heidän neljä poikaansa pääsivät kouluun Hämeenlinnan lyseoon, vaikka koulumaksut tuottivat heille lähes ylivoimaisia vaikeuksia. Ida oli yhtä opinhaluinen kuin veljensä ja osoittautui niin itsepäiseksi ja voimakastahtoiseksi, ettei hellittänyt ennekuin hänellekin oli löydetty koulupaikka. Siihen aikaanhan vain säätyläisperheiden tytöillä oli mahdollisuus saada kouluopetusta. Ida pääsi ensin kahdeksi vuodeksi ruotsinkieliseen pienten lasten kouluun, sitten vuodeksi vasta perustettuun suomenkieliseen tyttökouluun ja lopuksi sai opiskella parin vuoden ajan yksityisopettajien johdolla.

Kun Ida oli 15-vuotias, Janakkalassa joululomaansa viettävät ylioppilaat pyysivät häntä esiintymään heidän kanssaan parissa huvinäytelmässä, joiden tarkoituksena oli tarjota hauskaa ohjelmaa Janakkalan väelle joululoman aikana. Esitykset onnistuivat yliodotusten ja ehkä juuri tuosta kokemuksesta jäi Idan mieleen ajatus, että hän voisi saada työtä vastaperustetussa suomalaisessa teatterissa. 16-vuotiaana Ida lähti Helsinkiin pyrkimään teatteriin, johon teatterin perustaja ja tohtori Kaarlo Bergbom hänet valitsi Idan täytettyä juuri 17 vuotta.

Ida osoittautui kohta monipuolisesti lahjakkaaksi, ahkeraksi ja kunnianhimoiseksi ja kehittyi muutamassa vuodessa teatterinsa suosituimmaksi näyttelijäksi. Opiskeluinto ei vuosien kuluessa laantunut, vaan pikemminkin vahvistui.

Eino Leino ihaili Ida Aalbergia ja oli nähnyt tämän yli kymmenessä roolissa näyttämöllä sekä tavannut hänet monia kertoja, Leino on antanut elävän lähikuvan näyttelijättärestä:

”Pitkä, solakka vartalo, jäntevä kuin teräsjousi. Pään muoto rohkea, profiili suomalaisesti sopusuhtainen. Suu enempi suuri kuin pieni, leuka voimakkaasti eteenpäin tunkeva. Silmät kuin sähkölamput, väriltään teräsharmaat, mutta näyttämöltä nähtynä milloin siniset, milloin tummat, eri mielenliikutusten mukaan. Tukka vaalea.”

30-vuotiaana hän solmi lakimies Lauri Kivekkään kanssa avioliiton, joka päättyi Kivekkään kuolemaan 1893. Hänen toinen puolisonsa oli Pietarissa asuva saksalais-venäläinen vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband, joka oli myös lakimies. Heillä oli koti Helsingissä ja Pietarissa ja avioliitto kesti Ida Aalbergin kuolemaan asti.

Taiteellinen työ jatkui Suomalaisessa teatterissa 1880-luvun lopulta lähtien etupäässä vierailijana myös sen jälkeen, kun teatteri muutti uuteen kotiinsa Helsingin Rautatientorin varrelle ja sai uudeksi nimekseen Suomen Kansallisteatteri. Hänen vierailunsa Kansallisteatterissa olivat odotettuja suuria tapahtumia Helsingissä. Hänet kiinnitettiin ohjaaja -näyttelijäksi vanhaan teatteriinsa vuonna 1909, mutta yritys ei onnistunut. Kansallisteatterin ja Ida Aalbergin välikirjasopimus purettiin 1911, mistä seurasi pitkäaikainen teatterisota lehdistössä.

Hänen 40-vuotistaiteilijajuhlansa tammikuussa 1911 muodostui ”loistavimmaksi juhlaksi”, mitä koskaan Suomessa on vietetty. Ida esitti Magdan pääosan näytelmässä Koti. Koko maa osallistui juhlaan, johon lähetettiin useita satoja sähkösanomia, adresseja, lahjoja ja kukkalähetyksiä. Ei varmaan missään suomalaisessa juhlassa ole pidetty sellaista määrää kiitos- ja ylistyspuheita.

Ida Aalberg kuoli Pietarissa tammikuun 17 päivänä 1915 keuhkokuumeeseen. Hautajaispäivänä 21 tammikuuta sanomalehdet ilmestyivät surureunaisina. Muistokirjoituksissa puhuttiin maansurusta ja todettiin, että ”Suomen taiteen etevin henki, sen säihkyvin sydän ja työintoisin edustaja” oli poistunut.

Kirjallisuus ja teksti:
Teatterineuvos Ritva Heikkilä

Taustatuki
Ida Aalberg -säätiö
Ida Aalberg -seura r.y.